Maria Montessori

Maria Montessori syntyi 31.8.1870 Chiaravallen kaupungissa Italiassa. Hänen isänsä, Alessandro, toimi siviilihallinnon kirjanpitäjänä, ja hänen äitinsä, Renilde Stoppani, oli korkeasti koulutettu ja intohimoinen lukemisen harrastaja. Maria aloitti koulupolkunsa Roomassa 1876. Hän ylitti useita naisten työuria rajoittaneita esteitä mm. suuntautuessaan tieteeseen ja tekniikkaan pojille tarkoitetussa Regio Instituto Tecnico Leonardo da Vinci -oppilaitoksessa (1886–90) aikomuksenaan opiskella insinööriksi.

Montessorin valmistuttua vanhemmat kannustivat häntä opettajan uralle, mutta hän oli päättänyt ryhtyä opiskelemaan lääketiedettä ja valmistua lääkäriksi. Marian isä vastusti ajatusta, sillä tuolloin ainoastaan miehet opiskelivat lääketiedettä, eikä oppilaitoksen johtaja aluksi hyväksynyt Mariaa opiskelemaan. Maria ei kuitenkaan lannistunut vaan päätti epäonnistuneen haastattelun professorin kanssa sanomalla: ”Tiedän, että minusta tulee lääkäri.” Todennäköisesti paavi Leo XIII puhui lopulta hänen puolestaan.

Sitkeä opiskelija

Vuonna 1890 Montessori kirjoittautui Rooman yliopistoon opiskelemaan fysiikkaa, matematiikkaa ja luonnontieteitä, ja suoritti tutkintonsa kaksi vuotta myöhemmin. Tämä ja paavin väliintulo mahdollistivat hänelle pääsyn lääketieteelliseen tiedekuntaan, ja hänestä tuli yksi Italian ensimmäisistä lääketieteellisessä tiedekunnassa opintonsa aloittaneista naisista. Montessori erottui joukosta sukupuolensa lisäksi myös siksi, että hän oli vakaasti päättänyt oppia hallitsemaan aihepiirin. Hän sai lääketieteellisessä joukon apurahoja, joilla hän sai yksityisopetuksella hankkimiensa ansioidensa ohella maksettua suurimman osan koulutuksestaan.

Opiskeluaika ei ollut Maria Montessorille helppoa. Hän joutui miespuolisten kollegoidensa ennakkoluulojen kohteeksi ja joutui tekemään ruumiinavauksia yksin, koska niitä ei saanut tehdä luokissa, joissa oli sekä miehiä että naisia. Hän oli kuitenkin ahkera opiskelija, ja 1896 hänestä tuli yksi Italian ensimmäisistä lääketieteen tohtorin tutkinnon suorittaneista naisista ja tämän myötä myös tunnettu koko maassa.

Naisten oikeuksien puolustaja

Maria palkattiin yliopiston yhteydessä toimivaan San Giovannin sairaalaan. Myöhemmin samana vuonna hänet pyydettiin Italian edustajaksi kansainväliseen naisten oikeuksien kongressiin Berliiniin. Pitämässään puheessa hän esitti teesin yhteiskunnallisen uudistuksen puolesta vaatien, että naisilla tulisi olla oikeus samoihin palkkoihin kuin miehillä. Tapahtumaa juontanut toimittaja kysyi häneltä, miten hänen potilaansa reagoivat naislääkäriin. Maria vastasi: ”… He vaistoavat, kun joku todella välittää heistä… Ainoastaan yläluokat ovat ennakkoluuloisia niitä naisia kohtaan, jotka tekevät elämällään jotain hyödyllistä.” 

Marraskuussa 1896 Montessori aloitti kirurgisena avustajana Rooman Santo Spirito -sairaalassa. Hän työskenteli enimmäkseen köyhien ja etenkin heidän lastensa parissa. Lääkärinä hän huolehti potilaittensa sairauksien diagnosoinnin ja hoitamisen lisäksi siitä, että heillä oli lämmin ja että he saivat kunnon ruokaa. Hän osallistui myös vapaaehtoisena tutkimusohjelmaan Rooman yliopiston psykiatrisella klinikalla. Siellä hän työskenteli yhdessä Giuseppe Montesanon kanssa, ja heidän välilleen kehittyi romanssi.

Huolellinen observoija

Osana työtään Maria vieraili Rooman mielisairaalassa etsimässä potilaita klinikalla hoidettaviksi. Eräällä näistä käynneistä lasten mielisairaalan hoitaja kertoi hänelle inhoten, miten lapset keräsivät ruokailun jälkeen murusia lattialta. Montessori ymmärsi, että tyhjässä, kalustamattomassa huoneessa lapset etsivät epätoivoisesti stimulaatiota aisteilleen ja tekemistä käsilleen, ja että virikkeiden puute vaikutti heidän tilaansa.

Maria alkoi lukea kaikkea löytämäänsä henkisesti kehityksessään viivästyneistä lapsista, tutkien erityisesti kahden varhaisen 1800-luvun ranskalaisen Jean-Marc Itardin ja hänen oppilaansa Edouard Séguin teoksia. Aikansa kurinalaiseen koulutukseen kriittisesti suhtautunut Séguin painotti jokaisen lapsen kunnioittamista ja ymmärtämistä. Hän kehitti lasten aistihavaintojen ja motoristen taitojen kehittämiseksi käytännöllisiä apuvälineitä ja -laitteita, joita Montessori hyödynsi myöhemmin uusilla tavoilla. Lukuvuonna 1897–98 Maria halusi laajentaa tietämystään koulutuksesta osallistumalla Rooman yliopiston pedagogiikan kursseille, joilla hän tutustui Rousseaun, Pestalozzin ja Fröbelin tutkimuksiin. Itse asiassa hän luki kaikki keskeiset kasvatuksen filosofiaa käsittelevät kirjoitukset edeltävien 200 vuoden ajalta.

Vuonna 1898 Montessorin työ mielisairaalan lasten parissa alkoi saada lisää näkyvyyttä. Häntä pyydettiin puhumaan kansalliseen lääketieteelliseen kongressiin Torinoon, missä hän puolusti kiistanalaista teoriaa, jonka mukaan kunnollisen huolenpidon puute oli syynä kehityksessään viivästyneiden ja häiriintyneiden lasten käytöshäiriöille. Seuraavana vuonna hän esitteli kansallisessa pedagogisessa kongressissa vision kasvatustoimiin perustuvasta yhteiskunnallisesta kehityksestä ja poliittisesta taloudesta. Tämä ajatus yhteiskunnan uudistamisesta kasvatuksen avulla kehittyi ja kypsyi Montessorin ajattelussa koko hänen elämänsä ajan.

Montessorin osallistuminen kehityksessään viivästyneiden lasten kasvatukseen erikoistuneen kansallisen liiton toimintaan johti hänen nimittämiseensä uuden, ortofreeniseksi kouluksi kutsutun laitoksen johtajaksi yhdessä Guiseppe Montesanon kanssa. Kouluun otettiin lapsia, joilla oli hyvin monenlaisia vaivoja, ja se osoittautui käännekohdaksi Montessorin elämässä muuttaen hänen ammatillisen identiteettinsä lääkäristä kasvattajaksi. Tähän asti hänen ajatuksensa lasten kehityksestä olivat olleet pelkkiä teorioita, mutta opetussairaalan tavoin toimivaksi perustettu pieni koulu mahdollisti näiden ideoiden toteuttamisen käytännössä. Montessori työskenteli koulussa kahden vuoden ajan, tehden kokeiluja Itardin ja Séguinin kehittämien materiaalien avulla, hioen niitä ja tuoden työhön tieteellistä, analyyttistä asennetta; opettaen ja tarkkaillen lapsia päivisin ja kirjoittaen muistiinpanoja öisin. Hän onnistui edistämään joidenkin lasten kehitystä niin hyvin, että he saivat valtakunnallisista kokeista samanlaisia tuloksia kuin normaalisti kehittyvät koululaiset.

Lastaan ikävöivä äiti

Suhde Giuseppe Montesanoon kehittyi rakkaustarinaksi, mutta he eivät menneet naimisiin. Vuonna 1898 Maria synnytti lapsen, Mario-nimisen pojan, joka annettiin hoidettavaksi Rooman lähellä maaseudulla asuvalle perheelle. Maria vieraili Marion luona usein, mutta poika sai vasta vanhempana tietää, että Maria oli hänen äitinsä. Heidän välilleen syntyi silti vahva side, ja myöhempinä vuosina Mario teki yhteistyötä ja matkusteli äitinsä kanssa sekä jatkoi äitinsä työtä tämän kuoltua.

Vuonna 1901 Montessori jätti työnsä koulussa ja syventyi omiin koulutusfilosofian ja antropologian opintoihinsa. Hän toimi luennoitsijana Rooman yliopiston pedagogiikan laitoksella vuosina 1904–08. Eräällä luennolla hän kertoi oppilailleen: ”Tutkimuksemme aiheena on ihmiskunta; tavoitteemme on tulla opettajiksi. Todellisen opettajan tekee rakkaus ihmislasta kohtaan, sillä rakkaus muuttaa kasvattajan yhteiskunnallisen tehtävän korkeammaksi tietoisuudeksi elämäntehtävästä.”

Casa dei Bambinien perustaja

Rooma kasvoi 1900-luvun alussa hyvin nopeasti, mutta rakennusyrityksiä meni myös konkurssiin jättäen jälkeensä keskeneräisiä rakennusprojekteja. Joukko varakkaita pankkiireja otti yhden tällaisen hoitaakseen San Lorenzon alueella. He huolehtivat perusremonteista ja jakoivat suurempia asuntoja pienemmiksi huoneistoiksi köyhtyneille työläisperheille. Kun vanhemmat olivat koko päivän töissä, saivat nuorimmat lapset aikaan tuhoa vastavalmistuneissa rakennuksissa. Alueen suunnittelijat lähestyivät tri Montessoria toivoen, että hän keksisi lapsille päiviksi muuta puuhaa, jotta vältyttäisiin enemmiltä vahingoilta tiloissa.

Montessori tarttui tilaisuuteen päästä työskentelemään tavallisten lasten kanssa. Hän otti käyttöön kehittämiään oppimateriaaleja ja perusti ensimmäisen Casa dei Bambinin eli lasten talon, joka avattiin 6. tammikuuta 1907. Talolle järjestettiin pienet avajaiset, mutta harva odotti projektilta mitään.

Montessori toi lasten ympäristöön paljon erilaisia tehtäviä ja materiaaleja, mutta säilytti vain ne, jotka kiinnostivat lapsia. Hän huomasi, että lapset, jotka sijoitettiin ympäristöön, jossa tehtävät oli suunniteltu tukemaan heidän luonnollista kehitystään, pystyivät opettamaan itseään. Hän käytti tästä myöhemmin nimitystä autoeducazione. Vuonna 1914 hän kirjoitti: ”En keksinyt opetustapaa, vaan annoin vain joillekin pienille lapsille tilaisuuden elää.”

Syksyyn 1908 mennessä toimi jo viisi Casa dei Bambini -yksikköä, joissa lapset edistyivät poikkeuksellisen hyvin, ja pian 5-vuotiaat osasivat lukea ja kirjoittaa. Tieto Montessorin uudesta lähestymistavasta levisi nopeasti, ja paikalle saapui lukuisia vierailijoita ihmettelemään, miten hän saavutti moisia tuloksia. Vuoden sisällä Sveitsin italiankielinen osa alkoi muuttaa lastentarhoja Casa dei Bambineiksi ja uuden opetusmenetelmän leviäminen alkoi.

Arvostettu luennoitsija

Kesällä 1909 Montessori piti ensimmäisen menetelmäänsä käsitelleen koulutuksen noin 100 opiskelijalle. Luentomuistiinpanoista syntyi hänen ensimmäinen kirjansa, joka julkaistiin Italiassa samana vuonna. Yhdysvalloissa teos ilmestyi 1912 nimellä The Montessori Method nousten toiselle sijalle Yhdysvaltain tietokirjallisuuden bestseller-listalla. Pian sen jälkeen kirja käännettiin 20:lle eri kielelle, ja sillä on ollut suuri vaikutus kasvatusalaan.

Äidin kuolema 1912 vaikutti syvästi Mariaan, ja vuosi sen jälkeen hän toi 14-vuotiaan poikansa Marion asumaan kanssaan Roomaan. Seurasi ajanjakso, jolloin Montessorin opetusmenetelmä levisi laajalle: Montessoriliittoja, -koulutusohjelmia ja -kouluja perustettiin ympäri maailmaa. Matkat, joihin sisältyi julkista puhumista ja luennointia, pitivät tri Montessorin kiireisenä pääosin Amerikassa, mutta myös Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja ympäri Eurooppaa. Tähän mennessä Montessori oli luopunut muista sitoumuksistaan (mm. työstään Rooman yliopistolla ja yksityislääkärin vastaanotostaan) keskittyäkseen täysin kehittämänsä lähestymistavan levittämiseen.

Palattuaan Yhdysvalloista vuonna 1917 ja Marion mentyä naimisiin ensimmäisen vaimonsa, Helen Christyn kanssa, Maria asettui Espanjan Barcelonaan, mihin oli perustettu häntä varten Seminari-Laboratori de Pedagogiá. Myös Mario perheineen muutti Barcelonaan, joten Helenin ja Marion neljä lasta varttuivat siellä. Heistä nuorin, Renilde Montessori toimi vuoteen 2000 asti ensin yleissihteerinä ja sitten johtajana (vuoteen 2005 asti) Association Montessori Internationalessa, jonka Maria Montessori perusti vuonna 1929 jatkamaan työtään.

Mussolinin vastustaja

Marian intohimona oli luoda Espanjaan pysyvä tutkimus- ja kehityskeskus, joka toimisi hänen varhaisten vuosien koulutukseensa perustuvan lähestymistapansa mukaisesti, mutta mahdollisuudet tämän haaveen toteuttamiseen teki tyhjäksi fasismin nousu Euroopassa. Natsit tuhosivat montessoriliikettä järjestelmällisesti ja vuoteen 1933 mennessä oli Saksan kaikki montessorikoulut suljettu. Mariaa esittävä nukke poltettiin hänen kirjoistaan tehdyllä roviolla Berliinissä. Samana vuonna, Montessorin kieltäydyttyä yhteistyöstä Mussolinin kanssa Italian montessorikoulujen sisällyttämiseksi fasistien nuorisoliikkeeseen, Mussolini sulki ne kaikki, vaikka oli aluksi ollut edistämässä niiden perustamista ja virallistamista.

Espanjan sisällissodan puhkeaminen pakotti perheen jättämään kotinsa Barcelonassa, ja he matkasivat Englantiin kesällä 1936. Englannista pakolaiset siirtyivät Alankomaihin asumaan hollantilaisen pankkiirin tyttären Ada Piersonin luo. Amsterdamin lähelle Lareniin perustettiin koulutuskeskus mallikouluineen, ja AMI siirsi sinne pääkonttorinsa. Tässä vaiheessa Alankomaissa oli jo yli 200 montessorikoulua.

Maailmankansalainen

Vuonna 1939 Mario ja Maria matkustivat Intiaan pitämään ensin kolme kuukautta kestävän ammatillisen koulutuksen Madrasiin, ja sen jälkeen he suuntasivat luentokiertueelle. Matka kuitenkin kesti lähes seitsemän vuotta, sillä sodan sytyttyä Mario joutui Italian kansalaisena internoiduksi ja Maria kotiarestiin. Maria vietti kesän Kodaikanalin kukkuloilla sijaitsevassa kylässä, ja tämä kokemus ohjasi häntä ajattelemaan kaikkien elollisten olentojen riippuvuussuhteita – aihetta, jota hän kehitti elämänsä loppuun asti ja joka opittiin tuntemaan kosmisena kasvatuksena (kosmos = maailmankaikkeus), 6–12-vuotiaille suunnattuna lähestymistapana. Montessorista pidettiin Intiassa hyvää huolta, ja hän tapasi siellä Gandhin, Nehrun ja Tagoren. Hänen 70-vuotispäivänsä kunniaksi Intian hallitukselle esittämänsä pyyntö – että Mario vapautettaisiin ja palautettaisiin hänen luokseen – hyväksyttiin, ja yhdessä he kouluttivat yli tuhat intialaista opettajaa. Montessorit eivät kuitenkaan saaneet poistua maasta ennen sodan päättymistä.

Rauhan puolestapuhuja

Sodan päätyttyä Maria ja Mario palasivat 1946 Alankomaihin Marion lasten luokse, jotka olivat viettäneet sotavuodet Ada Piersonin hoivissa. Seuraavana vuonna 76-vuotias Montessori puhui UNESCOlle aiheesta Education and Peace, ja 1949 hän oli ensimmäisen kerran ehdolla Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi (uudelleen vuosina 1950 ja 1951).

Maria Montessori esiintyi viimeisen kerran julkisuudessa Lontoossa vuonna 1951, jolloin hän osallistui yhdeksänteen kansainväliseen montessorikongressiin. Toukokuun 5. päivänä 1952 hän nukkui pois Piersonin perheen loma-asunnolla Alankomaissa Noordwijk aan Zeessä seuranaan poikansa Mario Montessori, jolle hän jätti perinnöksi työnsä.